Kuvassa on ryhmä ihmisiä metsässä.

Nuoret saivat valtaa ja vastuuta, kun valmentajat luopuivat vahvasta roolistaan – Sovinnon pajalla vahvistetaan moninäkökulmaisuutta ja uusia rooleja yhteiskehittämisen avulla

Nuorten työpajat ovat yhteisöjä, joissa opitaan ja saadaan onnistumisen kokemuksia työtä tehden. Pajanuorista moni onkin tekemällä oppija. Nuoret kohtaavat pajalla samankaltaisissa elämäntilanteissa olevia nuoria. Yhteisön tuki ja hyväksytyksi tulemisen tunne vahvistavat usein nuoren omanarvontuntoa ja kokemusta siitä, että osaan ja opin. Työpajoilla tuetaan nuorta suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan ja luomaan tavoitteita, joita pajatyöskentelyn keinoin voidaan saavuttaa ja jotka auttavat nuorta tulevaisuudessakin. Nuorten työpajan tehtävänä on vahvistaa nuoren valmiuksia opintoihin ja työelämään sekä tukea siinä, että päivät rytmittyisivät yhteiskunnan rattaiden mukaisesti.

Suomen Diakoniaopiston Sovinnon nuorten työpajalla tämän hankekauden yhtenä teeman oli vahvistaa yhteiskehittämistä. Yhteiskehittämisellä tavoiteltiin sitä, että vuoropuhelua kävisivät vahvemmin vielä valmentautujien ja valmentajien maailmat. Tällöin ymmärrys toisten näkökulmista ja tavoista hahmottaa elämää ja sen merkitystä avautuisi uudella tavalla ja lisääntyisi. Tätä kautta työpajalla jokaisen omat kokemukset, tehtävät, roolit ja osaaminen saisivat uudenlaisia sisältöjä. Yhteiset kohtaamiset, tekeminen ja molemminpuolinen oppiminen sekä oivaltaminen ajateltiin tuovan näin kaikille onnistumisen kokemuksia ja kasvattavan sisäistä motivaatiota. 

Tapoja tehdä toisin

Työpajalla työskentelyssä kiinnitettiin huomioita vuorovaikutukseen ja moninäkökulmaisuuteen. Valmentajat luopuivat vahvasta ohjaajalähtöisestä roolistaan ja toimivat mahdollistajina.  Valmentautujat saivat enemmän mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, ja tätä kautta motivoituivat itse toiminnan toteuttamiseen.
Konkreettisesti yhteiskehittäminen näkyi työpajan arjessa:

  1. Jokainen valmentautuja määritteli päivittäin oman pajatyöskentelynsä itse, mitä sinä päivänä teki. Toteutti suunnitelmaansa ja arvioi sitä päivittäin päivän päätteeksi työkorttiinsa.   
  2. Valmentautujat saattoivat toimia myös omasta toiveestaan valmentajina ohjaten toisia valmentautujia ja valmentajia. Heillä kun oli toisinaan osaamista, jota muille ei ollut esimerkkinä isoäidin neliöiden virkkaamisen ohjaaminen tai pienten huovutettavien eläinten tekemisen ohjaaminen. Näin valmentautuja sai työskennellä itselleen uudessa roolissa.
  3. Yhteisökokouksissa, joissa valmentautujilla ja valmentajilla oli jokaisella oikeus nostaa esiin ideoita, toiveita, ajatuksia, parannusehdotuksia ja havaintoja. Yhteisökokouksiin tuotiin myös päätettäväksi ja suunniteltiin asioita, joita aiemmin olivat valmentajat suunnitelleet ja päättäneet keskenään.  Yhdessä suunnitelluissa, päätetyissä ja ratkaistuissa asioissa näkyi moninäkökulmaisuus ja ratkaisut olivat sellaisia, joihin jokainen pystyi ja halusi sitoutua. Tätä kautta yhteisöllisyys tiivistyi, koska koettiin, että omilla ajatuksilla asioiden suhteen olikin merkitystä, eikä päätöksiä ja ratkaisuja tehtyä vain valmentajien toimesta.
  4. Työpajan valmentautujat ja valmentajat olivat mukana myös kehittämässä Sovinnon toimintakeskukselle päihdeohjelmaa, joka toteutettiin yhteisövalmennuksen keinoin, neljässä työskentelykerrassa. Valmennuksessa käytettiin Hedemäki ja Hautaluoman luomaa opasta Lupa puhua päihteistä – yhteisövalmennusta työpajalle. Tähän yhteiseen yhteisövalmennukseen osallistui myös Sovinnon toimintakeskuksen työntekijät sekä osa heidän asiakkaistaan.

Yhteiskehittämisen työote haastaa sekä valmentajia että valmentautujia. Valmentajat havaitsivat, että asioista päätettiin ja niitä tehtiin vielä enemmän yhdessä. Eikä valmentajien tarvinnutkaan suunnitella tai päättää asioita etukäteen. Valmentautujat taas saivat uusia rooleja työpajan arjessa sekä valtaa vaikuttaa asioihin ja päätöksiin.

Toisaalta valmentautujia saattoi hämmentää se, miten paljon heille annettiin päätäntävaltaa ja heidän sanomisellaan oli merkitystä asioista päätettäessä. Myös vastuun ottaminen oman työn suunnittelusta, toteuttamisesta ja arvioinnista sekä päivittäisten töiden suunnittelusta oli monille uutta ja sitä joutuikin opettelemaan. Oli ehkä opittu aiemmin, että joku toinen kertoo mitä tehdä ja miten tehdään ja miksi tehdään. Nyt sen tekikin jokainen itse.

Huomattiin myös, että yhteiskehittäminen ei olekaan mikään ”kikka” vaan tapa toimia, joka kehittyy koko ajan. Se vaatii jatkuvaa tiedostamista ja aikaa pysähtyä kysymään miten toimimme? Saako jokaisen tulokulma ja näkökulma tilaa tulla kuulluksi? Miten sietää sitä, että etukäteen ei tarvitsekaan tietää toivottua lopputulosta? Uskalletaanko kokeilla ja huomata että aina ei onnistu ja sekin on oppimiskokemus.

Tekstin kirjoitti
Susanna Hyypiä
Työpajatoiminnan koordinaattori
Suomen Diakoniaopisto, Sovinnon Nuorten työpaja